Mutta juuri nyt ei Tönu keksinyt mitään, mistä apu olisi tullut.
Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian — ehkäpä on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.
Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.
Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto miehiä kumpainenkin!"
Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen — ehkä sisältyisi herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli vanha herra kotona — Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin — ei ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi siellä onnellisesti.
Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin minulle!"
Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."
"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe, että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa, etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"
Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:
"Enkös osaa — enkös osaa — kylläpä osaan pitää itseni arvossa!" Mari nauroi harvoin ja lauhasti — näin vallattomasti näki Tönu hänen nauravan ensimmäistä, kertaa. —