He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena vastaanottopaikkanaan. —
Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta, joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa, ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada, taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn, sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan: "Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"
Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu, niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri, sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin, ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa: "Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."
Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin uskostakaan.
Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana. Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä, tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.
Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain saada rahaa, rahassa aivan kieritellä — hän, joka värisevässä kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella, että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä, ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi. Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.
Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi. Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!
Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen kielellään kysymys: Mitä siis nyt — kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu — juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki korvansa Tönun huudoille.
Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.
Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen, koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa: Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken, toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä, jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.