Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään.
Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin.
Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa
neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.
Mutta nyt — — mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin. Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen, tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:
Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea. Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä. Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään — huomenna — vielä huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja olen valmis!
Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän palvelijaksi kuolemaan asti.
Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan kyyneleet.
Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui, että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.
Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa häneltä jotakin kysymään — joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt! Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta. Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.
Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias. Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, — juuri sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista — niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui piippuineen. Sillä istuimella — se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu, pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella valmistanut sen tuolin — istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.
Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti huokaisten vajosi hän tilalleen.
"Tänä yönä tulee ukkonen, kuumuus on tukahduttava."