Tönu istui synkkänä.
"Ruis on kypsää."
Tönu ei liikahtanutkaan.
Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.
Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.
Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua, pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.
Niiden loistossa näyttivät istujan silmäkuopat suurilta ja mustilta.
Yhdeksäs luku.
Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli laulanutkin.
Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa. Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että pian unohtui.