Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään, ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.
"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa, jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että elukka osaisi puhua.
"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla, mutta muuten selvällä äänellä.
"Mikäs minua siis vaivaa?"
"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"
"Vai niin, — mitä minun siis pitäisi mielestäsi tekemän?"
"Lyömän, veli hopea, lyömän!"
Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea, hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.
"Minne sinä itse nyt lähdet?"
"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan hölmöille hyviä neuvoja!"