Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.
Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.
Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei, vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui järkevältä — niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta päästään.
Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.
Sopi heti alkaa.
Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle — emäntä kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin tieltä — tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa keinulta.
Nuorikko näkee, aavistaa ja on vaiti.
Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään, ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta, jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta — —
Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle — likavettä mikä likavettä!
— — Mutta älköön hän luulko — — kaikkein pisimmälläkin nuoralla on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi vinkua! — Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi. Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään. Vahingosta tämä ei välitä! — Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut, nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä — ei kelpaa Mäenkylän parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!