Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.
"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä — alapa sille vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin kuin me, — ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi syntiä — luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista? — Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät pian alakynteen viisauksinesi!"
Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja pyyhkäisee suutaan.
"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin hiiskua — mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä minulle vielä kerrot sen — niin lyön sen saatanan silpuksi!"
Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta ympärillään on liian hämärää.
Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen, kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan. Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei silmä ollut häntä pettänyt.
Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään, ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu volahtaa oven läpi.
Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi, mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen päin ja navettaan — ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.
Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.
Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan, umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan innokkaat ja meluisat kiitokset.