Mari ei ole yksin — sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen juuressa istuvia reppanoita, mutta — tilanne on uusi! Ja Tönun askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt lähestyy kolmea yhden asemesta.
Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän. Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.
"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit onnellisena sängyssä."
Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti. Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa, kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:
"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"
Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä, kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.
"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.
"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka ilta!"
Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole leikkinyt sotaa.
Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.