Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin. Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.
Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön, kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet — ikuisesti rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.
Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä, rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun. Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.
Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on voimakkaampi.
Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.
Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.
"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.
"Pois meni", vastaa Mari umpimähkään.
"Sinä näit?"
"Näin."