Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa hiukan häveten.
"Missä on viikatteeni?"
"Tuolla."
"No, siis työhön taas — —." Marin avulla pääsee hän jaloilleen. Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan rumilaan, on odottamattoman suuri.
"Ei, sinä menet nyt heti sänkyyn, kyllä minä niitän yksin."
"Loruja! Mikäpä minua vaivaisi! Odota, otan viikatteen!"
Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on kamari pilkkoisen pimeä.
Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta — toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan — että hän olisi isän käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.
"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi makaamaan!"
Ja Anni astuu lapsen innolla haravoineen äidin jälkiä.