Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle. Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää — on aina riittävästi, on aina kyllälti!
Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet valittelemaan.
Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella tarvitsee.
"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."
Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."
"Eihän toki pilan vuoksi."
"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena!
Moision herra tekee, mitä tahtoo."
"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika joutuu."
"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."
"Ei, varmasti neljä. — Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia kuin pitää taloa — kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."