"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi — se olisi vihoviimeistä!"
Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu lausumiansa sanoja.
Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa. Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.
"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon maitokontrahtini moisiosta."
Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi, jatkaa matkaansa.
"Hohhoh — miksi ei toisi — kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.
"Voit rohkeasti mennä, hän lupasi kirjoittaa sen valmiiksi tänään."
Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti edelleen.
"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu vaikenee sillä kertaa.
Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä, sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen. Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.