"Tahdotko siis — sinäkö tahdot — tahdot todellakin — —?" Ja näyttää siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.
"Menehän nyt toki, mene!"
"— — Kuinka siis — — milloin siis — —?"
Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, — anna minun valmistaa voita!"
Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.
Kymmenes luku.
Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.
Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.
Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää, missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.
Mari on kasvanut, Mari on kypsynyt — Tönulla ei ole enää kolmatta lasta.