Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut itsensä johonkin ihmekaivoon.
Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä kamarissa — tuvassa on riihirukiita ylhäällä — on kuin salaista angervon suloisen huumaavaa tuoksua.
Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara kasvoilta kirjoitetulle paperille.
Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.
"Että hän sen teki — — että hän sen otti ja teki! — — Itsepäinen — — varsin itsepäinen — — salaa toisen selän takana — kun toinen on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! — Ei neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"
"Tietysti sain monta kertaa puhua — kahden kesken pauhata — joskus leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan — — Mutta että hän lähtee — että se pahus todella lähtee — —!" Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.
Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari — suurena ja voimakkaana.
"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? — Kuka olen minä ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt samassa pöydässä? — Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? — Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"
Tönun jalkojen välissä oleva permanto ei tiedä mitään vastata.
"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen ja vaimonpuoli. — Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja tekee! — Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä ja virnistelee sulle vasten naamaa!"