Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.
"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"
"Tahdoin", vastaa Mari.
"Tahdoit? — Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään.
Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"
Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys. Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin puuhakkaan rauhallisena.
Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu mies totisena ja ankarana — sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen — kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.
Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu, jotta hän ei kompastuisi tullessaan.
Ja lampun vieressä kajastaa paperi.
Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta, hänellä on yhtäkkiä vaimo!
Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun, silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" — —