Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua, minkä kevään piti tuoman hänelle.
Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki, mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.
Kamari, karja ja Kuru — se kaikkihan odotti nyt häntä!
Ja Jaan ei tiedä.
Ja toisetkaan eivät tiedä.
Mutta kerran saatuaan tietää — voi niitä silmiä, voi niitä silmiä!
Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun Jaanin lähtöä — hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista ja valkeata kultaa — niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"
Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä kuin tulisi Prillup kirkolta päin.
"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi nousemaan! Mutta te toiset — tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"
Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi, mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.