Ja nyt — nyt nauravat he — kerrankin todella he! Ja hetkistä myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset, vaan myöskin isännät. — —
Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan, mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.
Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun se aika kerran joutuu — voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!
Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä itselleen.
Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden! — Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo — vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"
Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh — puistavat päätään: kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa, tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."
* * * * *
Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki — yhtähyvin Tönun kuin Marinkin sukulaiset — valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies kulkevat pikku isäntien kirjoissa.
Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua — intohimo, mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu, varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa, jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet syrjään peltisen rämisijän vuoksi.
Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin hänen suustaan.