Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin, rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera — ottaa vastaan lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa astioihin — se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka! Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen luona — ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Ei, Tönu on täysin rauhallinen, Tönu ei kadu.

Tönu huomaa nyt jotakin — niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin puuhissaan — etenkin likimmäiset — niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen, niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne, tee mitä tahdot — ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa — aika loppui kesken, joten hän ei vielä ehtinyt löytää mieleistään — vaan siirtyi vaimon sukulaisten luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa — näytti, sillä hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä — on hänen äidillään tapana puhua — ja se oleskelee hänen pääkallossaan. Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista, jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä, nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia uutisia — pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen, harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen — kaikki hän kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet — hän voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä, mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä, jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.