"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." — Kremer panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi. "Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei hänellä ole vanhempia. — —"
Ketas katsoo alas.
"Miksi sinä et sitten tahdo? Hänhän on näppärä ja terve ihminen."
"Vanha — — ja äiti ei anna — —"
"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi, ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää hänen kelpaaman sinun äidillesikin."
"Minun lapseni se ei ole — —"
"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä — mitä? — En laske leikkiä — tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."
Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:
"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä! Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! — Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa — oikein ei se ole, minunhan se pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"
Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin, mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!