"Me joimme kaikki —."
"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää."
"Minä en sitä tiennyt. — — — En myöskään vienyt lapsia väkisin noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he suostuivat hyvällä mielellä."
"Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus uskottu." — — —
"Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero. Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään eronpyyntönsä tuonnemmaksi.
Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen, virkkoi nuorukainen:
"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun hetken."
He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.
"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen sikariinsa. "Arvaanko oikein?"
"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette.