Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta värisevällä äänellä.
"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut kadoksissa jo monta päivää."
Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa meni kuin pidätettyyn nauruun.
"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun hän katosi, on teillä hätä käsissä!"
"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?"
"Tiedän kaikki."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Miinalta itseltään!"
Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.
"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on! Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten lähteä sitä kysymään."