"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' — — —"
"Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai lapsi minun?"
Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti rukouksilla taivuttaa ukkoa.
"Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen, kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin koittakoon sitten onneaan."
"Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä! Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää saisikaan häntä nähdä — — — Jos tietäisitte, minkä näköinen hän oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani — — — Minä aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'"
Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen, vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi, että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa, ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:
"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää sanansa, niin ei auta enää mikään — minä saatan hänet vaikka väkisin pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5] tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se ikänä lähde mielestä."
Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel, joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden, joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.
Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää, mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin oli suurempi riita vältetty. —
Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi, oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen arvelunsa oli tosi.