Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.
"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää tuottaa."
"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja sitten tulee kosimaan!"
"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!' — — — Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee, niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän sen unissaankin olisi muistanut!"
"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa — eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää."
"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi
Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi!
Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa
Uudentuvan päiväläistä — sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi
ja käänsi Mihklille selkänsä.
Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.
Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin usein tuntea.
Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa, että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja huolellinen työmies. — — —
Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin koitti saada, äreäksi: