"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut, kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin emme mekään!"
"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki — oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?"
"Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi läpi metsän — siinä kaikki. — — — Pääasia on nyt, että elät ja olet terve."
"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?"
Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun huojennusta.
Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan erosivat. — — —
Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.
Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti heti paremmat turkit ylleen — ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova talvi — ja läksi kapakkaan.
Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan. Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen, johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja moision käskynhaltijat.
He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa.
— — — Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. — — —