"Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa kantaa. Muistatko?"
"Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!"
"Et sinäkään siihen aivan syytön ole — olet vain vähän naisekas mies, mutta — sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä — sen huomaan vasta nyt — — — Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois ja koitetaan vasta viisaampia olla."
Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin sydämmellisellä tavalla.
He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi sitten puheen toivottuun päämaaliinsa.
"Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme asiaamme!"
"Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." — — —
"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa, jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle."
"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!"
"Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, — aina hyvällä."