Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin, olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut kaikellaisilla kalleilla kankailla. — —
Talvinen päivä on lyhyt — täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä, sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille liinavaatteiksi — se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!
Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut — pöydät, rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas, jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.
Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.
Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa. Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät — milloin moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat palamaan tai sytyttävät uuden — se on heidän tehtävänsä, heidän osansa ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi, saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta; he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan, lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova taistelu alkaa sen voittamiseksi.
Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään — se enentää hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän kanssa ei ole leikitteleminen — omaan työhön on kyllin aikaa! Jos emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle — köyhiä on kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. — — —
Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen, jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka hiukan vahvempaa kuin määrätty oli — oi sitä musertavaa silmäniskua, niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.
Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa, jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä monet — mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.
Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien lähtivät. — — —
Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille, jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa, jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan. Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.