Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa, jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin), ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".
Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi. Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi he kävivät.
10.
UUSI ASETUS TEKEILLÄ.
Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu. Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan poudan perästä odotetaan sadetta.
Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä, jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä, milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat, ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta ikeestä.
Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan. Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana, kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.
Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta. Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun uudistustyö oli keskeytetty.
Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.
Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen, vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.