Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet tilaltaan pois, otti maan itselleen — talonpoika sai mennä, minne tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta sitä talolle takaisin ottaa.

Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi. Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta. Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, — niin, olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! — — — Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka 1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa talon palvelijoita.

Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin", joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta" verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen parannus tuli vihdoin päätökseksi.

Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja, joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa. Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.

Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857. Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. —

Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa, ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä. — "Mutta", lisättiin epäluuloisesti — "saksat pitävät asetusta meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa, kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he siinä onnistuivatkin.

Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä perheenmiesten työorjuus että maksut.

Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia, levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat: "Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit, nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia. Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"

Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.

Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa — ei, vaan ne hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja, maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.