Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä, korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä "pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra, hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille uusi asetus!" — — —
Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan hämäryyteen.
11.
KASVI VIERAASSA MULLASSA.
Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi, ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa viipyä vain moniaan kuukauden.
Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä, lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä, helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina, kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen tehtäväänsä.
Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä. Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen, mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla kyllin huomattaisi.
Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa. Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen. Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä. Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori paronin tytär.
Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä, kunnioitusta taikka — vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli, saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:
"Niin, neiti Marchand on kaunis — hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi tästä kauneudesta?"