Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.
"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"
"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"
"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"
Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!
"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."
Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat ihastella.
"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. — — —"
Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla. Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä, soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja, syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa — siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito — kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. — — —
Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut. Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä, joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon, niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.