Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan. Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva. Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.
Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä — moni vielä pitkä ja suora, moni jo hartiat kumarassa — puhuivat enimmästi maanviljelyksestä, valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille koko lailla vieras.
Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja sitten olivat odottaneet.
Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys, rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä, toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset, yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä, vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?
Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät; siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.
Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan. Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa. Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.
Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat. Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia, se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun — niin se alkoi jo moniaita hermostuttaa.
Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.
Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:
"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain kurjasta elämästä?"