Molemmat herrat katsoivat häneen.
"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.
"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista, hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän saunoihinsa."
"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.
"Mitä sitten?"
"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."
"Se merkitsee — me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti
Marchand yksin on helläsydämminen?"
"Sitä en tarkottanut — niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut tehdä. — — — Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto, vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."
Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa kuin terävät naskalit kouluneitiin.
"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin äänin.