"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä, myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.
Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään hillitä.
"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla — soittokoneen ääressä!"
Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan, sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi istumaan kuin huumaantuneena.
"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. — — — Niin, sisareni, on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.
Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle. — — — Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja siten oli hän saanut kovan rangaistuksen — hän katosi kuin tuuli pienestä salista.
"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.
Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren.
Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.
"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.
"En, ainoastaan hämmästynyt!"