"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."
"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä — kiitän teitä!"
Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin valkeita kasvoja.
"Kuinka hyvä te olette!"
"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."
"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.
"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa — mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä. — — — Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."
"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti
Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat
rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. — — —
Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."
"Minua?"
"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä luulen, että olomme ovat parannettavissa — niin, nopeammin kuin meillä yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun ja toiset seuraisivat perässä."