Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa. Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy. Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät, pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia, vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina hyväntahtoisuus.
Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.
"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."
"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty. Meidän Vironmaan aatelistoa — nämä herratkin voivat sen todistaa — ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan — jättiläistyö, joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia kohtaan."
"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti
Juliette.
"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen ilman vitsoja? — Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. — Laiskuuden lääke. — Vapaus on haaveilua. — Vapaus ilman kepittä on heikkoin sydänten runollista kuvittelua. — Pehmeys olisi rikos. — Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."
Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.
"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse olleet pari viikkoa moision omistajana — haha!" hän sanoi. "Vuoden perästä olisi moisio mennyttä kalua — haha! Talonpojat repisivät silmät päästä — varastaisivat kuin korpit — yksikään ei tulisi enää työhön — ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon — haha! — — — Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää! Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin melkein joka päivä ruoskaa — onkos neiti kuullut huutoa?"
"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat tyttöjä — haha! He kiljuvat tavan vuoksi — haha!"
"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."