Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen — kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka. Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua — Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.
"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän kimeällä äänellään — "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin —."
"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.
Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan: heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.
"Olkoon pitkä taikka lyhyt — huvittava se kuitenkin on", vastasi kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee — raakalaiseksi, ylpeäksi ja pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. — — — Viime kesänä maalattiin, niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä — mutta kamalasti, perin vanhanaikaisesti — ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka raaka, herrat, kuinka raaka! — — — Eräänä hyvänä päivänä astun minä saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson — oikein — yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin suustaan — ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain suut menivät nauruun.)
"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.
"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy: 'Minkätähden'? — 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä. Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: 'Sinä? Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' — 'Sinun kanssasi!' — Pudistaa päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle puhunut. — 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' — 'Tässä on polttaminen kielletty!' huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: 'Te poltatte itsekin!'"
"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.
"Poltin", vastasi kreivi.
Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian varjoon.