Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata, vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja maksukykyisiä alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä maakappale — hinnasta, jonka me saamme määrätä — mutta me myymme, mitä emme milloinkaan ole ostaneet."
"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.
"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra myötätuntoisesti nauraen.
"Sitä en tiedä."
"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla — tietysti hyödyin kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut 'lainaksi' eli — lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision, joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä ostaa maa omalla rahallaan."
Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa, jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa, tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta, kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan asian ytimeen.
Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.
Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S. kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta. Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.
Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja luottamusta herättävään naiseen.
Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä, Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.