"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari kolme vuotta sitten."
"Niin olen, herra paroni."
"Soo, — vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi? Mitä?"
"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."
"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa, että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"
"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."
"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin tahtoo — se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia — kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan — vouti on minun käskystäni liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"
"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."
"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa, että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet — — Ja sinä, vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä 'siaksi' sanonut."
"En ikinä!"