Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.
Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä, jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin, mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli puhunut soitannosta.
Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.
Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella sitä vastaan.
"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen. "Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en salissani siedä hänen laulamistaan."
Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta. —
Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes vihdoin katosi toiseen huoneeseen.
Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin säveleet.
"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan väsynyt."
"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"