"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen kotiin. — — — Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."
"Mitä sitten?"
"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"
Kubja-Prits silitti leukaansa.
"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta, tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun tietää, että hän on minun morsiameni."
Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.
"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä vaaditaan — ei voi panna vastaan."
"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.
Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja pistelemistä.
Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.