"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan lapsesi pois kotoa — annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen, josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"
"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä.
"Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."
"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan, kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa moisioon?"
"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille vastaan paneminen — tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon pahaa."
Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka kunnan jyväaittaan.
Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä heidän käynyt syöntinsäkään.
Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa, laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.
Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies. Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin, mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.
Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä.
Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:
"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja siitä saat kiittää minua."