Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.
"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla, ystävällisellä äänellä.
"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen poskilleen.
"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla, leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi — tunnen sen selvästi sydämmessäni."
"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."
"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin. Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"
"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"
"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja hyvällä olet jo kyllin koittanut."
Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.
"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten —"