Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä — olisi hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut verta nähdä! — — — Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.
"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"
"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.
Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin, tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:
"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"
"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"
Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen — vähäpätöisemmänkin — kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona, ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi. Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla tuulella.
Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan paroni herran "työstä ja vaivasta".
"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita viiksiään.
"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja.
Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"