"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.
"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu — mutta kuka sen tietää todeksi."
"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä — ja sen tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."
Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja virkkoi:
"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei — pääasia on, että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille, mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."
Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri, ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.
"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden välissä aina puhdas lehti!"
Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.
"Tuossa on joku petos — pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.
"Mutta mikä?"