Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa, ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun perheenmies puhua.
"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut — — —."
"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille, enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"
"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"
"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa — vähintäin kymmenen vuotta."
Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi hetken aikaa huoneessa.
"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.
"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi Tooma-Tônu.
"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen! Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa — otetaan pois!"
Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina paikoillaan.