"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta sanomista, niin voitte mennä!"
Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. — — —
Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli kuunnellut ovesta paronin luo.
Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä, kunnes herra rupesi puhumaan.
"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"
Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili hänen polviaan.
"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."
Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.
"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene, seiso tuolla oven luona!"
Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.