"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata kuin hän talonpojalta ottaa."
"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."
"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa vastaisuudessa — Jumala tietää milloin — suoda hiukan huojennuksia, vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi, mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien tähden, ei sitä heti uskalla."
Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.
"Se on petosta."
"He valehtelevat molemmat!"
"Se on lain rikkomista!"
"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata ja selittävät lakia väärin!"
Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät välkkyivät.
"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi oli mennyt nyrkkiin.