Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.
"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme aputyöt tekemättä!"
Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä tehdä.
Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. —
Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi hänelle Uudentuvan nuori isäntä.
"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja körötämme Juuruun päin."
"Mitä sinne?"
"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja huomenna mennä sieltä kirkkoon."
"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"
"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa arvelee — tunnethan minun sukulaiseni — kunnan vanhimman siellä. Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies — ehkä ovat Mahtran miehet jo selvillä."