"Sinä olet soimannut voutia — saat kartanon tallissa kolmekymmentä suolaista."
"Hyvä, kulta, herra paroni —."
"Vaiti!"
"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa lähteä. — — Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.
"Herra paroni! Vielä sana!"
"Mitä sinä vielä tahdot?"
"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!
Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota miestä pelkäisi — ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä pelkää — ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi — niin antaisi paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg häntä pelkää ja hänestä välittää — toisinaan myös hänen työkuntonsa ja ahkeruutensa tähden — niin ei vastaa hänelle muuta kuin:
"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi kymmenen suolaista." — — —
"Tallin luo molemmat!"