Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset viivyttelemättä seuraavat häntä.
"Vartija, missä vitsat?"
"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"
"Kahdelle suolavettä, vartija!"
"Valmis, herra paroni!"
Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.
"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" — se oli yhtä kova rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.
Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa. Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään. Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi velvollisuuttaan. — — — Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset hukkaan. — — —
Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita luihin ja ytimiin.
Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä, käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu ähkimiseksi — — —. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan tuskaa.